Retki - Ounasjoella 2004

Pääosin vanhalta Yahoogroups-palstalta tallennettuja helmiä.

Retki - Ounasjoella 2004

ViestiKirjoittaja Jaakko Mäkikylä » 24 Maalis 2010 21:35

ervehdys,

Uitin viime viikon kumikanoottia Ounasjoella, josta oheistan pienen
jutun. Sillä kyllähän tälle listalle retkijututkin mukaan sopii?

Jutun aiheena toki paljon muutakin kuin melonta-asiaa.

Terveisin,
-Janne


----- alkaa -----

Ounasjoen melonta sujui aika mukavasti, vaikka märkää olikin.
Sunnuntaina sieltä tulin ja päivä meni kutakuinkin retkitamineiden
huoltoon.

Matka Enontekiölle on pitkä. Kun illalla junaan astut, tulet bussilla
perille seuraavana päivänä klo 16. Hyvä näinkin, niinpä tuntuu
erityisen vapauttavalta itsekseen viritellä kanoottia kuntoon ja
reilun tunnin jälkeen, kun olet kaiken ottanut huomioon ja pakannut
varusteesi melontaa varten, työnnät itsesi irti Ounasjärven rannasta
tietäen, että nyt olet itsesi herra koko seuraavan viikon.

Tätä on vapaus.

Olet itsellesi vastuussa, vapaa kokemaan uutta ja ottamaan
vaikutteita, kunnes aika on täynnä.

Ja mitä se vapaa mieli miettii? Taitaa tulla sade, mihin paninkaan
sen sadetakin, ei kai pidä pysähtyä ja etsiä sitä, ai niin sehän on
oikeassa reisitaskussa, miten unohdin? Noinkohan tulee kylmä ilta,
missä on mun hanskat? :-) Ynnä muuta tosi syvällistä, kun ei ole
vielä päässyt sinuiksi ympäristön kanssa. Niin matka alkaa, mutta jo
tunnin jälkeen mieli tyyntyy ja tottuu luonnon elämäntahtiin.

Matkaa tein tällä kertaa 240 km, joka on varsin paljon viikon
retkelle, mutta nyt kun ei olleet kalastusvehkeet mukana, saattoi
kosket vain laskea läpi, ei ollut tarvetta pysähtyä niihin
heittelemään.

Olihan tuolla toki muutakin kuin melominen. Joka päivälle oli jotain extraa.

Sunnuntaina alkumatkasta yllätin 20-päisen tokan, kun laskin nivasta
pienelle järvelle. Vesi roiskui, kun porot kiiruhtivat metsään.
Upeaa. Esitys vain minulle. Yöksi löysin teltalle paikan pystyyn
kuolleen mäntykelon alta, jonka alusta oli säilynyt sateessa melkein
kuivana.

Maanantaina rantauduin puoleltapäivin ja lähdin maastoon kohti
Pallas-Hetta -vaellusreitin Lumikeroa. Kaksi tuntia sinne, puoli
tuntia huipulla, puolitoista takaisin. Kyllä oli komeat näkymät,
vaikken nähnyt reitistä kuin tämän yhden huipun. Olisi ollut lysti
tavata rinkkaselkäisiä vaeltajia, jotka olisivat arvatenkin
hämmästelleet vähiä varusteitani (kamera, kartta ja vesipullo), mutta
ei, ketään muita en nähnyt. Illaksi hoksasin Raattaman kosken jälkeen
kodan, johon asetuin ja tein tulet, jonka äärellä märät saappaat ja
vaatteet kuivuivat.

Tiistai oli melontapäivä. Satoi mutta tein silti matkaa kokonaista 52
km päätyen Könkään kylään, jossa laskin kosken, joka oli käyttämäni
melontaoppaan mukaan joen toiseksi vaikein, luokitukselta kakkonen.
Tarkistin ajolinjan sillalta, keskeltä vaan, hyvin tuo meni. Kosken
jälkeen oli toinen samanmoinen kota, jonne jäin yöksi. Kyllä tuli
märälle miehelle tarpeeseen. Aamulla kuulin satunnaiselta
kalamieheltä, että EU-rahoilla näitä kotia on rakenneltu. Näin on
syytä lausua kiitokset sekä EU-herroille että ahkerille
lappilaisille, jotka ovat osanneet käyttää yhteisiä rahoja näinkin
oivaan tarkoitukseen.

Keskiviikkona meloin aamupäivän Kittilään, jonne majoituin
leirintäalueen mökkiin ja ryhdyin turistiksi. Toisessa mökissä asuvan
lampuri Vilhon kanssa löytyi yhteistä juteltavaa alkaen Kittilän
suurista taiteilijoista laajeten elämään yleensä. Kalervo Palsan hän
muisti kouluajoilta yläluokkien kumaraselkäisenä rillipäänä, Reidar
Särestöniemen jo arvostettuna maalarina. Kävimme Palsan haudalla,
josta jatkoin itsekseni kolmannen paikallisen suuruuden Einari
Junttilan museoon, jossa pääsin tulkin ominaisuudessa juttelemaan
ranskalaisturistien ja oppaan väliin.

Kuinka merkittävä (important) Einari Junttila on Suomen taiteelle,
kysyivät ranskalaiset. Jaa-a, siinäpä vinha kysymys, minä kun kuulin
koko miehestä vasta aamulla, mutta eihän sellaista sovi paljastaa!
Onneksi olin lukenut turisti-infossa pienen esittelyn, jonka nyt
ulkomuistista kertasin: Einari Junttila alkoi maalata akvarelleja
4-vuotiaana ja maalasi niitä läpi elämänsä. Hänet löysi 1930
saksalainen taiteen harrastaja, joka oli Lapissa turistina ja osti
nipun hänen töitään Saksaan, jossa näytti niitä taidearvostelijoille,
jotka ylistivät niitä; näin hän tuli Suomessakin tunnetuksi. Tähän
vastaukseen ranskalaiset tyytyivät.

Opas itse oli Einari Junttilan tytär ja kotimuseo yhä hänen
asuintalonsa, joten aihe oli hänelle mitä läheisin. Hän hyppi asiasta
toiseen mielleyhtymien kautta niin vilkkaasti, että tulkki tippui
kärryiltä, mutta jätti vaikutelman, että hän itse oli täällä se, joka
oli kaikkein kiinnostavinta: muistikuvansa sodasta ja Kittilän
polttamisesta, elämästä syvän kristillisessä hengessä. Sitten
ranskalaiset lähtivät ja minä sain kiitokseksi valita yhden
akvarellista tehdyn postikortin, kun olin niin Jumalan johdatuksesta
paikalle osannut ilmestyä.

Palsalle omistettua museota ei Kittilässä tai muuallakaan Suomessa
ole (lukuunottamatta Kiasman näyttelyä pari vuotta sitten), mutta
kirjastosta kysyin ohjeen kuinka hänen kotipihansa voi löytää. Se oli
vattupuskien rehevöittämä pihanen, jonka vieressä kaksi lukittua
puutölliä. Palsan kuoleman jälkeen julkaistujen päiväkirjojen
valokuvista sekä Erkki Pirtolan filmeistä tämä oli toki niin tuttu,
että tuli vaikutelma pyhästä paikasta. Yhä oli Palsan ateljeen ovessa
tekstit haalistuvalla maalilla "pilvilinna" ja "getsemane".
Ympäröivät hyvin hoidetut pihat ja trampoliinit toivat vaikutelman
menneen ajan pysähtyneisyydestä. Hipsin liikuttuneena takavasemmalle.
Illan vietin leirintäalueella lampurin kanssa jutellen.

Torstaina varhain kävimme katsomassa Vilhon lampaita, joiden aitaus
oli aivan leirintäalueen vieressä. Hän huuteli "täällä minä olen,
tulkaa tänne", johon lampaat vastasivat "bää" ja juoksivat kaikki
hänen luokseen. Se oli ihmeellistä, mutta kaikki silti kuulemma
internetistä opittua tietoa. Kun jostain kovasti innostuu, sen haluaa
elää ja opetella. Jatkoin kanootille ja huiskutin Vilholle hyvästiksi.

Oli luvattu vaihteeksi hyvää säätä, joten tämä oli jälleen
melontapäivä. Ei silti pelkkää melontaa, sillä reilun kolmen tunnin
kuluttua nousin kanootista Särestöniemessä, jossa tutustuin
galleriaan, ateljeehen ja vanhaan Särestöön. Isot on puitteet. Täällä
Särestöniemi ja Palsa ryyppäsivät. Jonkinlainen Särestöniemi-Palsa
kamppailu taitaa olla yhä käynnissä ihmisten sydämissä, sillä ihmiset
toistuvasti kysyivät oppaalta heidän väleistä. Palsa uhosi, että
kuolemansa jälkeen hän nousee merkittävämmäksi kuin Särestöniemi,
kertoi opas. Palsasta kertovia kirjoja on ollut täällä myynnissä,
muttei ole enää, kaikki on myyty. No miten vain, minua alkoi
kyllästyttää koko merkittävyys-kamppailu. Sama kuin kysyisi kuka on
merkittävin meloja? Hullunkurinen kysymys kerrassaan. No ehkä
Särestöniemi voitti taiteessa, mutta Palsa olikin enemmän
kertoja-luonteinen, sanoisin, kuvat olivat hänelle väline eivätkä
tarkoitus, kun taas Särestöniemellä kuvat ovat avoimia ja niihin voi
liittää omat tarinansa.

Näin jätin taide-elämykset ja meloin vielä kuusi tuntia alavirtaan
ohi Kaukosen ja Alakylän vain yhden lyhyen kuuron kastelemana.
Majoituin telttaan klo 22 yhteensä 54 km päivämatkan jälkeen ja
nukuin pitkään.

Perjantaina pääsin liikkeelle klo 11 jälkeen. Ennustetut sateet
tulivat ja kestivät iltaan saakka, mutta olipa melottava matkakin
lyhempi. Kolme tuntia Lohinivaan, ruoanlaittoa laavulla, edelleen
kolme tuntia Molkokönkäälle, Ounasjoen suurimmalle koskelle, joka
näin paljoilla vesillä on luokaltaan kolmonen. Aivan mukavalta koski
näytti, ei mitenkään mahdoton. Majoituin Molkokänkään leirintäalueen
mökkiin, joka oli ilmaista, sillä koko alue on suljettu jo vuosia
sitten. No eipä ole lämmitystäkään joten arvelen hiukan keränneeni
hometta keuhkoihini. Kivampi silti viimeinen yö lähes kuivassa
sängyssä kuin teltassa sateessa. Kurjet lentelivät, ehkäpä
ensivuotiset harjoittelemassa etelänmatkaa varten.

Lauantaina heräsin varhain ja lähdin laskemaan Molkoköngästä. Koski
on kaksiosainen: yläosa mentävä vasemmalta, koska keskellä ja
oikealla on kivivalleja, joissa isoja pudotuksia; alaosa mentävä
mistä tahansa paitsi vasemmalta, koska siinä on niin iso aallokko.
Taktiikka oli siis selvä: laskin ensin vasenta laitaa kosken
puoliväliin jatkaen vasemmalle suvantoon (kaikki suunnitelman
mukaan), sitten käänsin nenän ylävirtaan ja meloin niin pirusti kohti
keskivirtaa toivoen, ettei iso virta ehdi kaapata minua loppuosan
aallokkoon, tämä meni ok, mutta virta lopulta kuitenkin kaappasi
minut mukaansa, onneksi silti tarpeeksi myöhään, jotta pääsin osaksi
keskivirtaa, jossa siinäkin vettä loiskui sisään aika lailla. Hienoa
oli.

Jatkoin edelleen vajaat 4 tuntia Meltaukseen, jonka olin jo aiemmin
valinnut lopetuspaikaksi, pakkasin kanootin kerälle ja säkkiin,
kannoin tavarat pysäkille. Ah elämää. Keittelin sapuskaa ja kuuntelin
radiosta olympialaisia. Siirryin jo yli jääneen rommin maisteluun,
kun pistin Vilholle viestin, että retki ohi, johon hän vastasi, että
on juuri matkalla Rovaniemelle ja vain muutaman kilometrin päässä.
Näin sain hauskan kyydin suoraan Rovaniemen uimahalliin, jonka
poreissa pesin pois matkan vaikutuksia.

Sunnuntaina juna tuli Helsinkiin ja maanantaina menin töihin ja
käytin työaikaani väärin kirjoittamalla tätä juttua.

----- loppuu -----
Kuva Jaakko~
Jaakko Mäkikylä | Helsinki | Off-Road Paddler -blogi
Avatar
Jaakko Mäkikylä
 
Viestit: 793
Liittynyt: 07 Joulu 2009 01:57

Paluu Vanhoja juttuja



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa