Kovassa tuulessa

[Jaakko Mäkikylä]

Avasin uuden viestiketjun, johon toivon teidän kertovan kovan tuulen kokemuksianne.
Missä ja millä kanootilla, ja kuinka kävi.

Kova tuuli IMGP6881.JPG

[pmaksima]

Terve,

8m/s länsituulella kiersin muutamia vuosia sitten Pohjois-Kallavedellä Laivonsaaren. Tuuli tuli 3-4km selän yli vasemmalta sivulta.

Olimme liikkeellä MR Explorerilla. Vettä ei tullut sisään. Aallon korkeus oli arviolta 0,6-0,7m.

Petri

[Martti P.]

Pistän tähän kovan tuulen kokemuksia sitä mukaa kuin tulee mieleen:

1. Kovin paikka tähän mennessä lienee ollut Pääkaupunkimelonta 2006. 16 km:n reitti lähtee H:gin Marjaniemestä ja käy kiertämässä Villingin saaret. Tuona päivänä tuuli oli 11 m/s idästä, joten kääntöpaikalla Itä-Villingin kärjessä velloi kelpo aallokko, ainakin metrin luokkaa. Oltiin Harri H:n kanssa Typhoonilla tarkoituksella meloa kierros reilusti alle kahden tunnin. Ensimmäiset 5 km, kun vastainen oli vielä kohtuullista, mentiinkin hyvää 9 km/h vauhtia, niin että useimmat merikajakit jäivät jälkeen. Villingin eteläpuolella päästiin kunnon vastaiseen, jossa vauhti lopulta putosi alle 3 km/h:n. Vastatuuleen meno sinänsä ei ollut muuten ongelmallista. Villingin kärjessä piti sitten mennä muutama sata metriä sivuaallokossa ennen käännöstä myötäiseen. Se olikin varsinaista vuoristorataa. Tuuli painoi kohti rantaa, joten piti edetä lossaamalla keula sivuvastaiseen. Yhteistyö keula-Harrin kanssa pelasi hyvin, vaikka H. aika-ajoin sai katsella aaltojen pohjaa parin metrin korkeudesta. Takana ei koko aikana tuntunut liian hontelolta, kiitos Typhoonin koviin koskiin tarkoitetun poikkiprofiilin. Tuli mieleen, että Minnesotalla tai Sundownerilla ei ehkä olisi pysytty pystyssä. Tuossa vaiheessa kaikki aiemmin taakse jääneet kajakit tavoittivat ja menivät ohi.

Käännöksen jälkeen olisi toivonut helpotusta myötätuulen mukana. Heti tilaisuuden tullen siirrettiin istuimia niin taakse kuin saatiin. Mutta ensimmäiset pari kilometriä olivat silti vaikeita kanootin pyrkiessä vänkäämään vasemmalle, jos se vähänkin poikkesi suorasta myötäisestä. Vasta vähitellen päästiin normaaliin melontaan suojaisemmille vesille, ja voitiin ajaa ohittaneita uudestaan kiinni.

Hyvissä oloissa olisi aika 1.45 keskinopeudella 9,1 km/h ollut mahdollinen. Nyt kului aikaa puoli tuntia enemmän, eli keskinopeudeksi jäi 7,1 km/h.

Sarja jatkuu.

Martti

[Esa Sinkkonen]

Vuonna 2006 olimme liikkeellä Inarijärvellä Hietajoensuusta ja kiertelimme järven halkaisevaa saariketjua viikon. Olimme liikkeellä kahdella soolokanootilla: Bell Magic ja Wenonah Prospector. Mukana oli kaksi koiraa. Paluupäivänä piti meloa Reposaarista Hietajoensuuhun. Tuuli oli pohjoisessa ja heti aamusta kova. Melon yleensä istualtani, mutta nyt ja asetuin heti Prospectoriin takapoikkipuulle polviasentoon, vaikka vanhat polvet vähän pitkinä päivinä protestoivatkin. Kiertelimme mahdollisimman suojaisia vesiä, joku kilometrin avoimempi pätkä matkalla oli, mutta ei ongelmia, ainoastaan hidasta.
Ennen viimeistä 2,2 km leveää ylitystä oli Juppura-saaren ja mantereen välinen kapea salmi, johon tuuli pakkasi aallokon sellaiseksi, että kanootti alkoi pomppia ja hakata vastaisessa ja oli turhan raskasta meloa vastaiseen. Joku moottorivene ajeli salmesta ja pomppi puoliksi ilmaan. Kuski katseli vähän kummeksuen kanootteja.
Jäimme mantereen puolelle niemen nokan suojaan katselemaan tilannetta.Ylitettävä lahti oli siis 2,2 km leveä ja pituutta lahden perukkaan oli 3,5 – 4 km, jonka matkan tuuli puhalsi veden yli. Maat takana olivat matalia, joten tuuli kyllä sai riittävästi voimaa.
Tuuli oli sen verran kova, että melonnassa ei voinut yhtään herpaantua, muuten tuuli vei myötäiseen todella vauhdikkaasti. Koirien takia oli varauduttava siihen, että melonnan aikana kanootin trimmi vähän vaihtuu, eli lastauksessa oli pidettävä vähän turvamarginaalia.
Keittelimme niemen kärjessä ruuat, kävimme katselemassa ylitysreittiä ja soittelimme kotiin tiedustellen sääennusteita, jotka eivät mitään selvää tyyntymistä luvanneet. Näin lähelle päämäärää ei toisaalta huvittanut jäädä yöksikään.
Lahden keskellä, noin matkan puolivälissä oli korkea kallioluoto, Selkäsaari, joka antaisi pienen hengähdysmahdollisuuden vaikkei mikään rantautumispaikka olekaan.
Noin klo 16 aikoihin arvelimme tuulen hieman heikkenevän ja kun se oli kuitenkin varsin tasaisesti puhaltavaa tyyppiä, ei ukkospuuskia eikä sadekuuropilvien puuskia, päätimme lähteä kohti Selkäsaarta. Lastasimme Prospectoriin koirat ja suurimman osan tavaroista tuulipinnan pienentämiseksi ja koirien mahdollisten liikkeiden vakauttamiseksi ja matkaan. Piti vain meloa ja meloa ja uskoa ja katsoa myös maamerkeistä, että matka edistyy. Selkäsaaressa asetuttiin ”akanvirtaan” pienelle tauolle ja sen jälkeen matkasta jäljellä ollut pitempi puolikas sujui jo osin vastarannan suojassa. 2,2 km vaati reilun tunnin.
Ongelmana oli Prospectorin melomisen raskaus soolona kovassa tuulessa. Sopivalla pakkaamisella kummankin kanootin merikelpoisuus oli ihan riittävä. Koirat pysyivät tyydyttävästi paikallaan.
Jälkikäteen mietimme entä jos -asioita ja totesimme, että ehkä kuitenkin otimme turhan riskin. Jos huonosti olisi käynyt (jokin kramppi, koiran putoaminen esim.), olisimme ajautuneet myötäiseen jopa 10 km, jolloin aallot olisivat olleet tosi isoja (14 km matkalla kasvaneita) ja pahimmassa tapauksessa Kasariselälle 20 km vielä isompiin aaltoihin.
Kaikki meni hyvin ja päästiin Hietajoensuun saunaan klo 17 jälkeen.
Kuva koivusta tuulessa.
t. Esa

[Jaakko Mäkikylä]

Tuore kokemus viikonlopulta, vaikka väline oli toinen

Aallon takaa pilkahtaa Suursaari.

IMGP7201.JPG

Olin viikonloppuna Espoo-Suursaari -purjehduskilpailussa. Runsaasta sadasta ilmoittautuneesta purjeveneestä pääsi maaliin 15 venekuntaa. Me keskeytimme Suursaaren kierron jälkeen Kotkaan. Edessä olisi ollut 30 tuntia vastatuulta runsaan neljän metrin aallokossa ja parhaimmillaan 22 m/s vastatuulessa. Kannatti mennä suojaan vielä kun kaikki oli ehjää.

Tässä viedopätkä, taustalla Suursaari:
http://vimeo.com/12530252

Kommentteja, jotka soveltuvat kanootteihinkin:

Aallot
Aallot kasvavat tosi nopeasti tuulen voimistuessa ja vapaan aallonmuodostusmatkan pidetessä.
Aallokko ei koskaan ole puhtaasi yhdestä suunnasta, vaan joukossa on vanhaa maininkia ja heijastusaaltoja rannalta. Lisäksi aallokkoon vaikuttaa pohjan läheisyys. Pieni saari muodostaa jonkun matkaa saaresta myötäaallokkoon saaren eri puolilta kaartuvien aaltorintamien kohtaamispaikkaan yllättävän hankalan ristiaallokon.

Näiden eri aallonmuodostusten summana välillä on tasaisempaa ja välillä taas aallot kasautuvat jopa murtuviksi keoiksi. Meloessa tasaiset paikat kannattaa käyttää voimien keruuseen ja mahdollisesti kanootin tyhjentämiseen. Reitti kannattaa valita niin, että koukkii matalikkojen suojanpuolelta. Matala vaimentaa ainakin isoimmat aallot. Paras kulkusuunta in sivuvastainen tai sivumyötäinen. Niillä suunnilla kanootissa säilyy ohjailuvauhti ja muutenkin voi kiihdyttämällä ja jarruttamalla päästää pahimmat möhkäleet ohi. Suora myötäinen, kuten Marttikin kertoi, on yleensä hankala suunta. On hankala katsella taakse ja nähdä, mitä sieltä on tulossa. Satamien pystysuoria rantavalleja kannattaa välttää. Hyvät koskimelontataidot auttavat aallokossa. Melatekniikat ovat aika samoja.

Tuuli
Kovalla tuulella veden pintaan iskee pyörteisiä puuskia, jotka kääntävät kanoottia - varsinkin soloa - ja voivat napata melan kädestä. Tuuliennusteet ovat 10 minuutin keskiarvota 10 metrin korkeudessa, puuskat ovat yleensä n. 130-150 prosenttia keskituulesta. Puuskaisuus on yleensä suurinta tuulen voimistuessa. Melojan korkeudella veden pinnan kitka jarruttaa tuulta. Samoin saaret ja ranta hidastavat tuulta. Salmissa kannattaa meloa nin rannassa kuin vain mahdollista. Niemet kiihdyttävät tuulta ja niemen kärjestä symmetrisesti myötätuuleen on n. 15 asteen kulma, jonka alueella tuuli on sekä voimakasta että puuskaista. Kannattaa pysyä pois tältä alueelta.

Kanootti
Nyrkkisääntönä isoon tuuleen ja aallokkoon ketterä kanootti on suuntavakaata helpompi käsitellä. Tuulipressu, ilmasäkit tai täysi lasti tuntuvat pienentävän tuulen vastusta ja tuulen kääntäviä voimia. Olen kaikissa omissa kanooteissani siirtänyt penkit puoli -koko penkin mitan keskemmälle. Melontapaikka tietysti levenee hieman, mutta kanootista tulee huomattavasti merikelpoisempi. Tätä voin suositella. Muutenkin kannattaa pakata kanootti keulasta ja perästä kevyeksi kovaan tuuleen ja aallokkoon. Korkea varalaita ei välttämättä ole merikelpoisuuden mitta. Jos laidat ovat pystyt, ei muutama tuuma laidan korkeudessa paljoa auta. Jos parras levenee ja varsinkin jos keula on täyteläinen, on kanootti aallokossa kuivempi. Matala parras vähentää tuulipintaa oleellisesti.

Toistaiseksi isoimmassa aallokossa olen ollut Minnesota kakkosella Kotkan Kaunissaaresta rannikolle. Yön oli puhaltanut kaakosta 16 m/s. Mukanaolleiden kanoottiliiton kouluttajien mukaan he eivät olleet koskaan nähneet inkkaria sellaisessa kelissä. Jännä oli, mutta hyvin meni. Martin kanssa melonut Harri Hypén oli silloinkin keulamiehenä. Emme istuneet Minnesotan penkeillä, vaan Harri istui keulapenkin takana ja minä kolmipenkkisen version kakkosperäpenkillä. Keulaan olimme teipanneet pressun. Keula painuikin usein aallon pohjassa veden alle. Melontasuunta oli sivumyötäinen.

Pitkäkestoinen kovan tuulen melonta oli toissa vuonna Lappeenrannan maratonin 40 kilsan lenkillä. Reitille osui muutamakin 2-5 km tuulen suuntainen selkä. Osin vastaisia, osin sivu- ja myötätuulisia. Tyhjä 18,5 -jalkainen Bell Northwood toimi hyvin kaikilla tuulen ja aallokon suunnilla. 40 kilsaa taittui karvan alle 6 tuntia, keskinopeus n. 6.6 km/t sisältäen vartin maatauon toisella kierroksella. Tuulen nopeus oli 9-11 m/s.

Kalevan kuva.jpg

Suomen rannikkoa meloessa osui kohdalle kaikenlaista. Meloin 16,5 -jalkaisella kaksikosta soloksi muutetulla kanootilla (Bell Northstar), joten se pysyi kuivana isossakin aallokossa. Vastatuulessa n. 10-12 m/s nopeus putosi jo alle 4 km/t, mutta silti pääsin eteenpäin. Myötäisessä 14-16 m/s tuulessa perälippu aiheutti ongelmia. Tuuli tarttui siihen hanakasti ja pyrki kääntämän kanootin poikittain. Kun otin lipun pois, meno rauhoittui.

[Janne Janhunen]

Tuli mieleen, että Minnesotalla tai Sundownerilla ei ehkä olisi pysytty pystyssä.

Joku voisi nyt lopultakin selittää minulle, miksi Minnesotalla ei pysyisi pystyssä. Joku urbaani legenda? Oletko Martti kaatunut sillä? Onko kukaan palstalainen kaatunut sillä? Jos joku peruskurssilainen on sillä kaatunut, se ei kerro vehkeen vakaudesta vielä yhtään mitään.

Oma mielipiteeni on myös, että Minnesota ei ole täydellisen merikelpoinen ääriolosuhteissa, mutta ei kuitenkaan oletetun epävakautensa takia, vaan keulan terävyyden takia. Puskee läpi aalloista ja haukkaa samalla vettä sisäänsä. Muuten tuo pärjää vallan mainiosti hiukan kovemmassakin kelissä. Esimerkiksi erämelonnassa oli parhaimmillaan hetken aikaa melko reippaat aallot ja Tiina käväisi keulamelojana jossain metrin korkeudessa ilmaa allaan, mutta eipä missään vaiheessa tuntunut, että Minnesota olisi jotenkin epävakaa. Päinvastoin.

Noh, kai minunkin sitten täytyy ainakin kerran käydä jollakin pyöreäpohjaisella tosi raffissa kelissä ja sen jälkeen seistä korjattuna.

[Jaakko Mäkikylä]

Minnesotalla nimenomaan merellä ja retkivarustuksessa matkanneena ihmettelen minäkin, kun Minnesotaa pidetään kiikkeränä. Isossa aallokossa ongelma oli paatin karkaaminen surffiin, jota en ehkä olisi osannut hallita, siksi myötäaallokossa piti tosissaan jarrutella. Vastaiseen mennessä en muista olleen ongelmia.

Löytyi kuvia arkistosta:

Minnesota_II_merella.jpg

Minnesota_Mommila-IMGP5471.jpg

Minnesota_Mommila-IMGP5477.jpg

[Martti P.]

Joku voisi nyt lopultakin selittää minulle, miksi Minnesotalla ei pysyisi pystyssä. Joku urbaani legenda? Oletko Martti kaatunut sillä?

Ihan perstuntumaa tämä on, sananmukaisesti. On jäänyt vain semmoinen perämiehen fiilis, että Typhoon on tyhjänä sivuaallokossa selvästi levollisempi kuin muut tässä mainitut. Villingin tilanne oli todellinen ääritapaus, jollaista Mommilanjärvellä tuskin syntyy. Oma senhetkinen tuntemukseni oli, että muilla kanooteilla en olisi selvinnyt. Tosin en ole tyhjällä Minnesotalla päässyt aallokkoa kokeilemaan kuin kerran, ja silloin keulassa. Tuntui niin hontelolta istua, että piti heittää polvilleen. Se auttoi heti. Sundownerista on enemmän kokemusta.

Kuormatulla Minnesotalla toki mentiin HKK:n retkellä syksyllä 2004. Silloin meitä oli kolme paatissa. Helena keulassa, Jaakko keskellä ja minä perässä. Lisäksi Frida-terrieri H:n ja J:n välissä, sekä päiväkamat. Retken toisena päivänä melottiin Tyrvännöstä Toijalaan, ja alkajaisiksi oli Vanajanselän ylitys 5 km myötätuuleen. Tuulta oli vain 4 m/s, eikä se alkuun tuntunut miltään, mutta pikkuhiljaa alkoi aallokko kasvaa. Päätin pitää suunnan tasan myötäiseen, joka olikin helppoa, koska keskellä melovalta Jaskalta sain aina tarvittavan kääntöavun. Tässä tilanteessa Minnesota tuntui ihan vakaalta, mutta en silti halunnut ottaa aaltoja vastaan takaa sivulta. Kajakit suuntasivat enemmän sivumyötäiseen, joten meidän piti korjata kurssipoikkeama vastarannan tuntumassa. Siihen meillä oli varaa, sillä kanoottimme kulki selvästi kovempaa kuin kajakit, joten saimme ne helposti kiinni.

Martti

[Jaakko Mäkikylä]

Toi huteruuden tunne voi olla osittain kuitu-WeNoNahien käsialaa.

Muistan sen Vanajan reissun. Vähän arvelutti se aallokko minuakin, mutta hyvin homma sujui. Oli kaikilla neljällä aika vähän kokemusta Minnesotasta. Oma kanootti tuntuu aina tutummalta ja varmemmalta. Escapadessa keulamiehenä hirvitti ja tuntui huteralta. Silti aika kovassakin kelissä sillä mentiin ongelmitta.

[Jaakko Mäkikylä]

Vuonna 2006 olimme liikkeellä Inarijärvellä Hietajoensuusta ja kiertelimme järven halkaisevaa saariketjua viikon. Olimme liikkeellä kahdella soolokanootilla: Bell Magic ja Wenonah Prospector.

Tuo Bell Magic - kumma että sillä selvisitte. Minulla oli tarkoitus meloa sillä Suomen Rannikko kesällä 2007. Olin saanut kehuja Magicin merikelpoisuudesta. Syysretkellä 2006 Bengtsåraan oli kovaa tuulta 12-16 m/s. Kahden saaren välisessä salmessa jouduin umpikujaan puuskien kanssa. Puuskissa piti tukea melalla, että pysyin pystyssä, mutta en pystynyt samalla melomaan eteenpäin. Kanootti on sen verran kapea ja pyöreäpohjainen, että ainakin minun taidot loppuivat kesken. Päätin silloin, että rannikon melontaan pitää saada muodoltaan tukevampi kanootti, vaikka nopeus siitä vähän kärsisikin. Welholla oli Bell Northstar, jonka sitten ostin tammikuussa lumen alta ja sillä rannikko sujui ongelmitta.

Melkein voisi vetää johtopäätöksen, että tutulla kalustolla voi lähteä kovempaan keliin. Mieltymykset, tottumukset ja melonnan käsiala oman kanootin kanssa voivat ratkaista enemmän kuin kanootin mitat tai muodot sellaisenaan.